Kenttätyökuumetta

Monet arkeologit tunnistavat useimmiten keväisin iskevän kenttätyökuumeen, joka ilmenee varsinkin silloin, jos omat hommat ovat muuttuneet pääosin sisällä tehtäviksi paperi- ja tietokonetöiksi. Kaipaus kaivauksille ja maastotöihin on aika luonnollista, sillä kyllähän kenttätyöt ovat arkeologian leipä ja suola. Itselläni on ollut sikäli onnea, että vaikka olenkin pitkään tehnyt muuta työtä kuin arkeologista tutkimusta, olen voinut liikkua lähes ympäri vuoden maastossa mm. tekemässä tarkastuksia ja ohjaamassa muinaisjäännösten hoitoa. Silti keskiviikkoaamuna oli erityisen mukavaa ja vähän jännittävääkin ajella Kauttualle kaivauksille koko päiväksi!

Seulontatyö täydessä vauhdissa.

Olen ollut mukana aika monilla nk. harrastajakaivauksilla, mutta säännölliset ja ohjatut koululaisvierailut olivat minulle ihan uusi kokemus. Kauttualla – kuten melkein kaikilla vastaavilla kaivauksilla – mukana olevat harrastajat ovat innostuneita, tiedonhaluisia ja tunnollisia työntekijöitä, joita on välillä vaikeaa saada keskeyttämään työtään edes kahvitauon ajaksi. Kaikki oppivat perusasiat nopeasti ja toiset ovat jo monien kaivausten koulimia konkareita, joiden kokemus kaivaustekniikasta ja kaivausten kulusta on parempi tai ainakin tuoreempi kuin monilla arkeologian ammattilaisilla. Meidänkin harrastajista osalla on jo takanaan monet erilaiset kenttätyöt. 

Euran koulut ovat hanakasti tarttuneet mahdollisuuteen vierailla kaivauksilla. Koululaisryhmiä riittää melkein jokaiselle kenttätyöpäivälle ja paikalla onkin onneksi aina Laura, jonka päätehtävä on hoitaa yhteistyötä koulujen suuntaan ja ohjata vierailijoita. Koululaisilla on mahdollisuus joko tulla vain tutustumaan kaivauksiin tai ottaa osaa tutkimuksiin ihan konkreettisesti osallistumalla kaivamiseen ja seulontaan. Omalle päivälleni osui kaksi ryhmää 8. -luokkalaisia Euran yläkoulusta. Kaivaminen tuntui oppilaista ensin vähän hassulle ja moni arkaili työhön ja kaivauslastaan tarttumista. Ehkä mieleen tulivat lapselliset hiekkalaatikkoleikit. Kasiluokkalaisten maailmassa toisten silmissä noloon tilanteeseen joutuminen on varmasti kamalinta mitä voi tapahtua, mutta kun koko luokka oli samalla kuopalla kädet mullassa, kenenkään ei tarvinnut pitkään kainostella. Toisia arkeologia kiinnosti enemmän, toisia vähemmän. Joku sanoi, että aina tämä nyt koulutunnilla istumisen voittaa! Mutta ihan jokaisesta LÖYTÄMINEN oli hauskaa. Ja onneksi näillä kaivauksilla palaneita savenkappaleita riitti löydettäväksi kaikille. Kaivamisen ja seulonnan ohessa ehdimme jutella vähän muutakin arkeologiasta, mm. pohtia, mikä on arvokkain Suomesta löydetty muinaisesine ja mikä oikein on arvokasta ja miksi.

Harrastajat työn touhussa kaivauspaikalla.

Itselleni päivä oli virkistävä ja mukava keskeytys muuten välillä paperinmakuiseen virastoarkeologiaan. Kaivausmenetelmät ovat muuttuneet ja kehittyneet kovasti niistä päivistä, kun itse olen johtanut kaivauksia. Olen aikanaan oppinut hoitamaan mittaukset yksinkertaisella vaaituskoneella, 1980-luvulla yliopistolla oli jopa vielä käytössä lukemat ylösalaisin heittäviä vanhoja mutta luotettavia venäläisvalmisteisia kojeita. Suunnat katsottiin bussolilla ja kulmaprismalla. Nämä menetelmät ovat nyt suunnilleen yhtä vanhanaikaisia kuin helmitaulut ja laskutikut. Nykykenttäarkeologit käyttävät sujuvasti takymetriä ja jopa laserkeilausta. Se on tietysti tarkkaa ja nopeaa ja varmasti helpottaa karttojen tekemistä, kunhan vaan vehkeet toimivat. Mutta perustyökalut ovat säilyneet vuosikymmenestä toiseen: ämpäri, rikkalapio ja kaivauslasta. Ja varmuuden vuoksi lisään listaan sadepuvun, vaikka keskiviikkona kaivausryhmää hellikin syyskuinen auringonpaiste. Kiitos kaikille!

Leena